Mitähän sinä ajattelet minusta?

Suomalaiset ovat tunnettuja ulkomailla siitä, että olemme kovin kiinnostuneita mitä ulkomailla tiedetään ja ajatellaan suomesta. Intorvertit ovat tunnettuja siitä että ovat kovin herkkiä sille mitä muut ajattelevat heistä – oli kyseessä sitten suomalainen tai ulkomainen “ajattelija”. Mutua. En minä tiedä muista, mutta ainakin tämä pitää omalla kohdallani paikkansa.

Olen usein yllättänyt itseni rysän päältä tilanteessa, jossa olen tuntosarvet pitkällä tunnustelemassa kaikkea mikä liikkuu. Positiivinen “palaute” rohkaisee minua olemaan oma itseni – kaikin puolin siis kiva juttu oman elämäni kannalta, sillä tavoitteenani on kuitenkin murtaa kuoreni ja uskaltaa elää. Tässä tuntosarvilla hipelöinnissä on kuitenkin huonotkin puolensa; negatiivinen “palaute” saa minut muuraamaan valtavat muurit ympärilleni ja kätkeytymään sisään. Ulospäin minusta jää näkyviin vain kuori ilman vahvaa mielipidettä ja tunteita. Tunne itsestä jäädessäni kiinni tälläisten rakennelmien rakentelussa on todella pettynyt. Järjellä ajateltuna minulla ei pitäisi olla mitään pelättävää. Tunnen vain itseni idiootiksi, kun tajuan miten riippuvainen olen muiden ihmisten mielipiteistä. Ristiriitaista tästä kaikeste tekee se, että tämä ei päde minuun kaikilla elämän osa-alueilla. Muutama ystäväni on sanonut minusta, että en kuulu siihen ihmisjoukkoon, jotka yrittävät miellyttää kaikkia. Tiedän sen itsekin. Ehkä kyseessä on oma salainen puolustusmekanismini. Olen huomannut, että en esimerkiksi pidä sellaisista ihmisistä, jotka edustavat nimenomaan tätä kaikkia miellyttävää joukkoa. En varsinkaan silloin jos en koe itse kuuluvani tähän “joukkoon”. Kyseessä ei siis olekaan miellyttämisen tarve, vaan jälleen kerran omat tuntosarveni tekevät työtään ja muurin rakentamisen sijaan päätän olla pitämättä tästä ihmisestä. Todella reilua.

Vielä revin muurini!

Yöjuttuja ja seurustelua

Minulla näyttää olevan tapana kirjoittaa vain myöhään illalla tai öisin blogiini. Annoin itselleni luvan käyttää sanaa tapana, sillä tuskin kolmatta postia kirjoittava voi vielä puhua tavoista. Joka tapaukssa.. olen iltavirkku, yöihminen ja aamutorkku. Jos minulla ei olisi mitään syytä herätä aamuisin, saisin helposti käännettyä unirytmini täysin. Tästä syystä ehkä tapani kirjoittaa tätäkin postia tähän kellonaikaan on mikä on. Iltaisin ja öisin pystyn pysähtymään – kuuntelemaan itseäni ja ajatuksiani, olemaan avoimempi itselleni. Toisaalta työ ja koulu pakottavat heräämään ainakin viikolla normaaliin aikaan aamulla, joten verbaalinen ulosantini tuskin on kovinkaan laadukasta oltuani hereillä n. 17 tuntia putkeen. Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää miksi sisäinen kelloni toimii pari tuntia myöhässä. Muuttaisiko eri aikavyöhykkeellä asuminen tilannetta, vai pysyisykö sisäinen kelloni sitkeästi myöhässä? Hyvä esimerkki iltavirkkuudestani on esimerkiksi tenttiin lukeminen. Minulle tehokkain aika aloittaa tenttiin lukeminen on n. 22.00 eteenpäin. Unimäärän tarpeeni on myös täysin erilainen riippuen siitä koska menen nukkumaan. Jos nukun esimerkiksi kuuden tunnin unet yön aikana kahtena eri päivänä ja ainoana erona on se, että ensimmäisenä yönä menen nukkumaan 24.00 ja toisena yönä 03.00. Ensimmäisen yön jälkeen olisin todella väsynyt herätessäni kuudelta aamulla. Toisen yön jälkeen oloni olisi aamulla hyvin todennäköisesti pirteä.

Klikatessani Kirjoita-linkkiä tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa unirytmistäni ja nukkumisesta. Näköjään sormeni karkasivat käsistäni. Kaikki tämä puhe nukkumisesta tuo mieleen vielä yhden aiheeseen läheisesti liittyvän jutun – Nukkumatin. Pari päivää sitten luin lehdestä, että nukkumatin luoja Gerhardt Behrendt on kuollut. En ollut pitkään aikaan ajatellut tai muistanut koko hahmoa, joka oli lapsuudessani oli kuitenkin joka päivä heittämässä unihiekkaa silmiin. Nyt innostuin etsimään netistä Nukkumatista lisää tietoja ja löysinkin Yle:n sivuilta yllättävänkin pienen esittelyn ja linkin Nukkumatin saksankielisille sivuille. Vähäsen aikaa ehti harmittaa, että valitsin aikoinaan ranskan saksan sijasta luettavaksi kieleksi. Toisaalta, jos osaisin tällä hetkellä saksaa yhtä hyvin kuin ranskaa, ei siitäkään olisi ollut minulle mitään hyötyä sivuja tulkatessani.

Syy miksi alunperin lähdin kirjoittamaan postia oli seurustelu. Olen viime aikoina miettinyt miten ihmeessä minä – ihminen joka on sisäänpäin suuntautunut, ujo, hiljainen ja arka – seurustelen sellaisen ihmisen kanssa, joka on käytännössä minun vastakohta. Tämä on pyörinyt enemmän tai vähemmän mielessä viimeaikaisten yhteentörmäysten vuoksi parisuhteessa. Oma hiljaisuuteni tuntuu toisinaan valtavalta taakalta kantaa sellaisen ihmisen kanssa, joka ei siihen pysty samaistumaan ja jonka näkemys ihmisestä on se että ihminen on luonnostaan ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen. Toivoisin aivan jumalattoman paljon, että pystyisin siihen. Tiedän että seurustelukumppanini näkee minussa hyvät ja huonot puoleni ja tekee niiden perusteella omat valintansa – samoin kuin minäkin. Ja monen vuodenkin jälkeen olemme edelleen yhdessä. Toisaalta monen vuodenkin jälkeen riitamme koskevat samoja asioita ja uusien kriisien tullessa eteen lopulta kyse on kuitenkin näistä “juuristamme” joista emme tunnu pääsevän eron. Joskus tuntuisi hienolta saada mahdollisuus puhdistaa pöytä täysin ja kokea miltä se tuntuu. Olisiko se sama kuin rakastuisi uudelleen?

Nyt on aika sulkea kone ja mennä nukkumaan.

Päivä toisena ihmisenä

Paineet tämän postin kirjoittamiseksi kasvoivat melkoisesti, kun huomasin että joku oli jo ensimmäisen postini lukenut ja vielä kommentoinutkin. Perhoset ehtivät hetken pyöriä vatsassani.

Olen ollut viimeisten kahden viikon aikana todella stressaantunut. Kaikki stressi huipentui viikonloppuna, jolloin sain myös järjestettyä itseni tilanteeseen, jossa en ole tottunut olemaan – puheliaana, sosiaalisena, järjestelevänä asiat hoitavana huomion keskipisteenä. Kokemus oli minulle todella rankka. Jälkeenpäin tarkasteltuna tajusin, että vaikka olin viikonlopun jälkeen uupunut, oli kaikki sen arvoista. Tiedostin myös uudelleen jotain itsestäni.  Pakon edessä saan runnottua ujouteni ja vetäytyvyyteni pieneksi mytyksi, jonka voin laittaa taskuun odottamaan sopivaa hetkeä jolloin se voi palata takaisin. Toisin sanoen olin sellaisessa tilanteessa, että voisin jälkeenpäin väittää olleeni joku muu. Tunne oli huumaava – mutta myttyni on palannut. Näin kuitenkin vilahduksen itsestäni, jollaista en ole nähnyt pitkiin aikoihin ja se tuntuu mielettömän hyvältä.

Prosessi blogin luomiseksi

Päätin vihdoin aloittaa oman blogin. Ajatus on hautunut päässäni jo useita kuukausia, ja lopulta päätin tehdä asian eteen jotain, sillä haluan kirjoittaa ajatuksiani ylös. Toisinaan tuntuu, että en muista mitä olen ajatellut – toisinaan taas siltä, että en uskaltaisi myöntää ajatelleen niin kuin ajattelen. Miksi siis julkinen blogi? Haluaisin saada muiden ihmisten kommenteista jonkinlaisen peilin itselleni jota vastaan ymmärtäisin ehkä paremmin muita sekä myös itseäni. Taustalla on siis myös tarve harjoittee pienimuotoista blogiterapiaa. On asioita, joista ei voi helposti keskustella tuttujen kanssa ilman, että saisi oudon leiman otsaan. Niin mielipuoliselta kuin se kuulostaakin, tällaisten asioiden jakaminen koko maailman kanssa anonyymisti on helpompi vaihtoehto. Anonyymisti siksi, että haluan pysytellä nimimerkkini takana nimettömänä ja sukupuolettomana.

Kuten joku jo mahtoi blogin nimestä arvata, olen introvertti. Tämä on ensimmäinen asia minkä haluan tuoda esiin itsestäni. Jos olisin ekstrovertti sillä hetkellä, kun törmään kadulla kävellessäni uusiin ihmisiin, tervehtisin heitä sanomalla “Hei! Minä olen Jellona ja olen introvertti.” Olen kuitenkin introvertti, ja mielummin sanon vain hiljaisella äänellä “hei”. Olen asioita pitkään pohdiskeleva ja toisinaan kaipaan ympärilleni tilaa – yksityisyyttä – mutta toisinaan myös ihmisiä. Ehkä minulla on sosiaalisiakin kykyjä siis jonkin verran. Toivoisin niin. Haluaisin myös olla hieman vähemmän introvertti ja saman verran enemmän ekstrovertti. Kerroinkos jo, että olen melko ujo. Olen hidas tutustumaan uusiin ihmisiin. En sillä tavalla ujo, että olisin sosiaalinen outolintu joka ei puhu eikä pukahda – sen verran ujo kuitenkin, että siitä saadaan aika mielenkiintoinen sekoitus i:llä alkavan luonteenpiirteeni kanssa. Haluaisin tutustua ihmisiin helpommin, mutta tämä tuntuu olevan minulle mahdottomuus. Onneksi olen ehtinyt saada elämäni aikana useita hyviä ystäviä. Olen miettinyt, että harvoilla on oikeasti hyviä ystäviä. Sellaisia joiden kanssa puhutaan muustakin kuin viikonlopun vietosta.

Nyt on tämän blogimaailman uuden tulokkaan aika mennä nukkumaan.